Luopumista ja surutyötä

Kuulumisia. 
Niitäpä niitä.
Edellisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo aikaa.
Paljon on ollut mielessä, mutta en ole saanut avattua blogia.

Aika vierii nopeasti eteenpäin.
Enää 8 viikkoa laskettuun aikaan. 

Unettomuus ja supistelut jatkuvat.
Sairaslomaa jatkettiin niin pitkästi, etten enää palaa töihin ennen äitiyslomaa ja vauvan syntymää.
Olin vielä varautunut menemään pariksi viikoksi töihin.
Lääkäri kuitenkin sanoi, ettei se hänen mielestään kannata.
Shokki iski salaman lailla tajuntaan vasta saman päivän iltana.
En enää palaisi töihin.
En enää näkisi kunnolla työkavereita.
Minulla ei olisi viimeistä työpäivää, jolloin veisin herkkuja ja jättäytyisin äitiyslomalle.
En saisi tehdä surutyötä töistä luopumiseksi pikkuhiljaa.
Tämä oli kerrasta poikki.
Ahdisti.
Ja paljon!
Itketti ja harmitti.
Vaikkakin sairasloman jatko tuli tarpeeseen.

Ei sillä, että kaipaisin varsinaisesti työntekoa.
Kaipaan työkavereita ja sosiaalista ympäristöä.
Onhan työ ollut suuri osa-alue elämässäni. 
Suuri osa viikon tunneista on kulunut siellä.

Alkuviikosta kävin moikkaamassa työkavereita ja vein pullia, jotka olin leiponut.
Vaihdoin kuulumisia työkavereiden ja esimiehen kanssa.
Tein surutyötä.
Palautin avaimeni ja tyhjensin pukukaapin.
Katsoin taakseni vielä pois ajaessani.
Mietin, kuinka uusi lehti on kohta kääntymässä.
Työ-minä on muuttumassa äiti-minäksi.