14. elokuuta 2017

Here we go again

Ajattelin, että blogin kirjoittaminen olisi päättynyt pienen poikamme syntymään. 
Ettei tälle enää olisi tarvetta.
Mutta...
Nyt tuntuu, että täytyy taas purkaa ja jäsentää ajatuksiaan tänne.

Rakas 9kk poikamme tuhisee vieressäni päiväunia ja en voisi olla hänestä kiitollisempi <3
Käsittämätöntä tämä rakkaus lasta kohtaan <3
Nyt meidän perheessä on ne kolmannetkin tossut <3

Pikkuhiljaa kevään lopulla toive neljänsistäkin tossuista alkoi kuitenkin hiipiä ajatuksiimme.
Ja siitä se sitten taas lähti.

Päädyimme seisomaan taas tämän oven taakse.
Käymään siitä sisään.
Mielessä toiveita.
Toisaalta myös pientä pelkoa.
Muistoja.


Toukokuun lopussa oli suunnittelukäynti.
Kesätauolla yritettiin vielä kotikonstein.

Kuluneella viikolla dosettiin ilmestyi päivittäin yksi tabletti lisää, Femar.
Sitten löysin itseni Menopur-lääkeruisku kädessä valmiina pistämään hikisin ja jännittynein käsin.
Pregnylin pistin eilen.
Inseminaatio oli tänään.

Lääkärimme toivotti onnea matkaan.

13. tammikuuta 2017

Synnytyskertomus

Rv 38+1.
Tavallinen aamu.

Klo 6.45.
Mies oli lähdössä töihin ja samalla nousin käydäkseni vessassa ja jatkaakseni sitten unia.
Menkkamaista jomottelua oli ollut parina päivänä.
Vessan ovella tapahtui jotain.
Totesin miehelle hieman huvittuneena, että peru päivän työjutut, koska jalkojani pitkin valuva neste ei ole pissaa.
Lapsivedestä muodostui äkkiä lammikko.
Komensin miehen hakemaan pyyhettä.

Minulle oli kerrottu, että streptokokki-B oli emättimestä otetussa näytteessä positiivinen ja sen vuoksi minun tulisi saada antibioottihoito ennen synnytystä.
Soittelin synnytysvastaanottoon ja kyselin miten kiireellä sinne täytyy lähteä.
Käskivät tulla kohtapuoliin.
Kävin suihkussa, söin ja pakkasimme rauhassa loput sairaalakassista.
Onneksi olin jo aloittanut pakkaamisen ajoissa edellisellä viikolla.
Tavarat mukaan ja kohti sairaalaa!

Matkalla sanoin miehelle, ettei tunnu siltä, että ollaan menossa synnyttämään.
Toki vatsanpohjassa tuntui jännitys, mutta mihinkään ei (vielä) sattunut.
Housuissa oli pari jättikokoista sidettä (samoja joita synnärilläkin on).
Lapsivettä tihkui jatkuvasti lisää.
Varsinkin jos kumarteli ja kyykistyi.


Synnytysvastaanotossa minut laitettiin käyrille.
Kätilö tarkisti vuotavan lapsiveden värin.
Ei supistellut vielä.
Käyrillä kaikki ok.
Olin auki 1 cm.
Kätilö tarkisti tietojani ja tuli kohta kertomaan, että streptokokki, joka minulla oli positiivinen olikin G eikä B.
Eli antibioottihoitoa ei tarvittaisi.
Minua hieman ärsytti, koska olimme tavallaan tulleet turhaan liian ajoissa.
Joku oli vastausta minulle kertoessa sössinyt.
Saimme lähteä halutessamme vielä kotiin.
Se tuntui järkevältä, joten lähdimme takaisin.

Kotona supistelut alkoivat pikkuhiljaa.
Tilasimme pizzat ja söimme.
Supistukset kipeytyivät äkkiä joten söin niiden välissä mitä pystyin.
Pompottelin jumppapallon päällä ja yritin pitää itseni rauhallisena.
Kellotin puhelimen App:illä supistuksia, jotka tihentyivät koko ajan.
Kohta supisteli jo 3 min välein ja kivut olivat niin kovat, että oli suunnattava takaisin sairaalalle.

Autoon pääsy oli tällä kertaa tuskaisempaa.
Mietin kauhulla, kuinka monta supistusta mahtuisi sairaalamatkaan. 
Auton penkki oli kamala, kun ei pystynyt liikkumaan.
Synnytysvastaanoton käytävä tuntui tällä kertaa todella pitkältä.
Sattui paljon.

Pyysin saada kipulääkettä (jotain muuta kuin Paracetamolia) heti kun pääsimme tarkkailuhuoneeseen.
Kätilö ilmoitti ikävään sävyyn, etten voi saada mitään lääkettä "ennenkuin sinusta on saatu 20 min kaunista käyrää".
Kehoitin kipakkaan sävyyn häntä laittamaan vyöt sitten hiukan nopeasti kiinni.
Se 20 minuuttia tuntui ikuisuudelta.
Yritin kestää supistuksia ja tuntui pahalta kun ei saanut liikkua.
Käytin ääntä ja ulisin supistusten aikana.
Laskin mielessäni sekunteja, koska tiesin suunnilleen, missä vaiheessa supistus lähti aina helpottamaan.
Miehen kädet olivat kovilla kun puristin niin paljon.

Klo 15.25 
Kun tuskainen 20 min oli kulunut, sain vihdoin piikkinä kipulääkettä (Oxanest) ja pahoinvointilääkettä (Primperan).
Piikkilääke laittoi pään sekaisin.
Olo oli kuin pilvessä.
Päässä pyöri ja silmien liikkeetkin tuntuivat hidastuneen.
Kipuihin lääke ei auttanut.
Kärvistelin vähän yli tunnin, kunnes totesin, etten tällä pärjää ja menin kertomaan sen kätilölle.
Sisätutkimus tehtiin ja olin 3 cm auki.


Tässä vaiheessa minut siirrettiin synnytyssaliin.
Kysyin heti, onko jo mahdollista saada epiduraalipuudutusta.
Tämä kätilö oli mukava ja sanoi, että se on mahdollista ja laittoi heti kutsun anestesialääkärille.
Sain anestesialääkäriä odotellessa ilokaasua.
Ilokaasullakaan ei ollut kipua lieventävää vaikutusta.
Sain sillä taas vain pääni sekaisin.
Silmät tuntuivat kääntyvän ympäri päässä.

Klo 17.40 
Sain ensimmäisen annoksen epiduraalipuudutusta.
Hetki meni odotellessa vaikutusta, mutta sitten koitti autuas kivuton olo.
Pystyin rentoutumaan ja lepäämään.
Tästä synnytys lähtikin edistymään.

Klo 19.15 
Sain toisen annoksen epiduraalia, kun ensimmäisen annoksen teho tuntui hiipuvan.
Taas kului pari tuntia. 
Jossain vaiheessa sisätutkimuksessa olinkin jo 8 cm auki.
Sain alkaa "ähkimään" vauvaa alemmas, vaikkei vielä ponnistettukaan. 
Olin sängynpäätyä vasten polvillani.
Vauva lähti laskeutumaan hyvin.

n. Klo 21.45 
Ponnistusvaihe alkoi.
Olin auki 10 cm.
Ponnistaminen tuntui hyvältä kun sai tehdä konkreettisesti jotain vauvan ulos saamiseksi.
Sain kehuja hyvästä ponnistamisesta ja kuulemma osasin ponnistaa juuri oikeaan suuntaan. 
Kätilö auttoi suunnan hakemisessa aluksi painamalla sormilla (ilmeisesti) emättimen seinämää niin tiesin, minne ponnistaa.
Suunnilleen 30 min ponnistamisen jälkeen vaihtui kätilöiden vuoro. 
Harmitti kun kiva kätilö joutui lähtemään.
Onneksi jatkamaan tullut kätilö oli (jos mahdollista) vieläkin mukavampi.
Kannustava ja rauhallinen.
Huokui ammattitaitoa.

Ponnistusvaihe venyi ja venyi.
Jossain vaiheessa kätilö ja mieheni kertoivat, että pää näkyy ja hiuksia on.
Itketti ilosta.
Vauva vaan ei edennyt ulospäin enää kunnolla, vaan vetäytyi takaisinpäin supistusten välissä.
Onneksi vauvan sykkeet pysyivät koko ajan hyvinä.
Epiduraalin teho alkoi loppua ja kivut iskivät päälle.
Paineen tunnetta en osaa edes kuvailla.
Kivun vuoksi aloin mennä paniikkiin.
Miehenikin huomasi tämän.
Sain jälleen lisää oksitosiinia auttamaan supistuksia ja annosta nostettiin pariin otteeseen.

Koska ponnistusvaihe oli jo jatkunut pitkään, aloin olla väsynyt.
Toinen kätilö kutsuttiin avustamaan ja painamaan vatsan päältä, ettei vauva pääse vetäytymään taaksepäin supistusten välissä.
Kätilö kertoi, että hän joutuu pian kutsumaan lääkärin, koska synnytys ei etene.
Kipu oli sanoinkuvaamatonta.
Kätilö yritti viimeiseen asti välttää episiotomian, mutta sanoi loppuhetkillä, että tilaa täytyy tehdä.
Muistan sanoneeni, että tee vain, kunhan vauva saadaan nyt ulos.
Jostain löytyi vielä sisua ponnistaa.
Toivoin vain, että kipu loppuisi.
Kohta kuului kätilön sanat, että pää on ulkona.
Helpotus.
Tiesin, että nyt vauva on kohta kokonaan ulkona.
Napanuora löysättiin kaulan ympäriltä, jossa se oli kerran kiertyneenä.

Klo 22.56 syntyi meidän pieni ihmeellinen poikamme <3
Painoa 2975g ja pituutta 49cm.
Apgar-pisteet 9/9.
Vauva nostettiin synnyttyään ihokontaktiin paitani alle.
Siinä me ihmeteltiin toisiamme ja tunnettiin suurta rakkautta <3
Poika oli kovin kinainen syntyessään. 
Kuin rasvapurkissa uitettu.


Yleensä synnytyskertomukset loppuvat tähän.
Usein annetaan se kuva, että kunhan vauva on ulkona, kaikki ikävä loppuu siihen.
Höps.
Vielä oli vuorossa istukan synnytys ja haavan tikkaus.

Klo 23.08 syntyi istukka.
Ikävää ja kivuliasta oli kun vatsan päältä painettiin istukan irtoamiseksi.
Onneksi se oli pian ohi.
Istukka näytti ällöttävältä.
Episiotomia-haavan tikkaus ei tuntunut paljoakaan, koska puudutus oli hyvä.
Kätilöä nauratti, kun pyysin peiliä tikkauksen jälkeen katsoakseni, miltä haavan alue näyttää.
Teki mieli vitsailla, että tarkistan tikkauksen laadun.
Hyvältä se näyttikin.

Suihkuun pääsy muutaman tunnin kuluttua oli suurta luksusta.
Annoin veden valua ja nautin.
Olo oli hyvä ja pirteä, ehkä hieman hutera kuitenkin.

Klo 04-05 pääsimme siirtymään potilashotelliin seuranta-ajan jälkeen, koska oma vointini ja vauvan vointi olivat hyvät.


Pieniä takaiskuja koettiin, kun kotiutumisemme siirtyi kahdella päivällä tavallisesta.
Ensin paino oli laskenut liikaa.
Ja sitten bilirubiiniarvot nousivat lähelle valohoitorajaa.
Isäinpäivänä kotiuduimme <3
Bilirubiiniarvoja kontrolloitiin pari kertaa vielä kotoa käsin, mutta ne lähtivät laskuun.

KIITOKSET:
Mieheni oli ihmeellinen apu ja tuki koko synnytyksen <3
En olisi osannut odottaa hänen selviävän siitä niin hienosti.
Huomasin, että hän oli kätilöidenkin apuna eikä edessä.
Kätilömme oli myös mahtava!
Ilman häntä en olisi selvinnyt lopun (kivusta johtuneista) paniikintäyteisistä hetkistä.


THE END